Opettavatko sadut meitä?

Luulin lapsena elmän olevan kuin satu. Ajattelin, että joku ylempi taho on käsikirjoittanut jokaisen elämän, meidät vain on valittu näyttelemään sitä. Päähenkilöä koellaan, mutta loppu on kuitenkin usein onnellinen. Prinsessa löytää prinssin ja hyvä voittaa pahan.

Lapsena elämä rakentui satujen ympärille, usein sitä jopa sekoitti todellisuuden ja sadun. Silloin ei kummastuttanut yhtään miten Barbiella oli niin monta ammattia tai miten Aladdin matkasi lentävällä matolla. Kuitenkin jossain vaiheessa tuli aika, jolloin muunmuassa joulupukki oli pelkkä satuhahmo, silloin alkoi ymmärtämään ettei sadut ja todellisuus ole sittenkään sama asia.

Oikeassa elämässä lasikenkä olisi varmasti särkynyt Tuhkimon tanssiessa Prinssin kanssa.

Katson edelleen paljon piirrettyjä, varsinkin Disney elokuvat ovat edelleen suosikkejani. Vaikkakin ikäni puolesta olen lähempänä kolmekymppisiä kuin syntymää. Nykyään kuitenkin lapsuuden suosikki elokuvia tai satuja katselee eri kuvakulmasta. Aivan kuin jokaisessa tarinassa olisi jokin opetus meille.

Muutama vuosi sitten luin artikkelin, jossa kerrottiin eri Nalle Puh -hahmojen edustavan eri mielenterveysongelmia. Muun muassa Nasu edustaa ahdistuneisuutta, Ihaa masennusta ja Tiikeri taas ADHD:ta. 'Lapsena en olisi edes halunnut ajatella, että tuttujen satuhahmojen takana olisi jotain tuon kaltaista. Jälkeenpäin ajateltuna se taas tuntuu ilmiselvältä siltä että asia olisi pitänyt ymmärtää aikaisemmin.

Muumi sadut ovat toinen hyvä esimerkki jostain opettavasta ja myös voimaannuttavasta. Tarina Näkymättömästä Ninnistä ei vain ole tarina näkymättömästä tytöstä, jonka kaulassa on kello jotta muut kuulevat missä hän on. Se on mielestäni opettava esimerkki siitä, miten jostain joka on näkymätön muille voi tulla jotain suurta. Joillekkin kyseinen satu voikin olla hyvin samaistuttava ja voimaa antava.

Aiemmin puhuin Disney elokuvista. Ehdoton  suosikkini niistä on Leijonakuningas, joka muistuttaa tarinana pitkälti Näkymätöntä Ninniä. Simba on heiveröinen pentu, josta kasvaa suuri ja mahtava Leijonakuningas. Minusta jokainen on oman elämänsä Simba. Kaikki olemme joskus heikkoja, mutta meistä voi kasvaa jotain paljon suurempaa. Tosin toivottvasti kenelläkään ei ole Timonin ja Pumban kaltaisia ystäviä, jotka syöttävät ötököitä vaikka muuten he ovatkin todella reiluja kavereita.

Loppu yhteenvetona voisi sanoa, että sadut opettavat meitä. Jokaisessa sadussa on jokin opetus, vaikka sitä ei lapsena ymmärtäisikään. Elämän ei kuitenkaan tarvitse olla suoraan Prinsessa sadusta, varsinkaan jokainen päivä ei sisällä erityistä juonikuviota. Voimme itse kuitenkin vaikuttaa siihen miten niin sanotusti oman tarinamme kirjoitetaan.

<3 Nimetön